Kettutytön paluu juuri(kasvu)lleen.

Piskuisena tyttönä ahmin L.M.Montgomeryn ihastuttavia Anna-kirjoja. Ihailin Vihervaaran Annaa, tuota punatukkaista orpotyttöä, joka joutui aina vaikeuksiin suorapuheisuutensa ja unelmointinsa vuoksi. Olisin halunnut olla itsekin kuin tuo kirjojen sankaritar, ja vaikka kirjassa Anna inhoaa omaa punaista tukkaansa, minä olisin antanut mitä vain, että olisin jonain päivänä herännyt punatukkaisena ja pisamaisena.

Montgomeryn kirjoista on tehty onnistunut televisiosarja, joka oli lapsena suosikkejani
























Olin varmaankin noin 11-vuotias, kun värjäsin ensimmäisen kerran tukkani, punaiseksi tietenkin. Ystäväni Marjatan kanssa olimme ostaneet vihreää heinän hajuista jauhetta, josta sekoitettiin mämmimäinen puuro kuumalla vedellä. Hennaa siis. Se oli valtavan jännittävä kokemus. Henna-mömmö on vihreää ja pelkäsin kuollakseni, ettei tukastani tulekaan ihana porkkanan punainen, vaan vihreä, aivan kuten käy kirjojen Annalle, joka yrittää värjätä kutrinsa korpin mustaksi. Pelko oli turha, punainen tuli ja olin maailman onnellisin tyttö.

Annan ei niin onnistunut hiusten värjäys


Tuon värjäyksen jälkeen kuontaloni on nähnyt montaa väriä. Hiukseni ovat olleet mm.  platinablondit, aurinkoraidalliset, vaalean ruskeat, tumman ruskeat, mustat, vihertävät (tahtomattani tosin ja kampaajan käsittelyn jälkeen), mahonkiset, kupariset, viininpunaiset, kellertävät, hiiren harmaat...

Viimeisen kahden vuoden ajan olen pyrkinyt välttämään kaikenlaisia myrkkyjä kosmetiikassa jota käytän. Siksipä päädyin käymään ekokampaajalla värjäyttämässä tukkaani, enkä ole katunut. Hiukseni ovat paremmassa kunnossa kuin koskaan ja väri pysyy kauniina reilusti pidempään kuin perinteisillä myrkyillä aikaansaatu sävy. Juurikasvukaan ei tule esiin selkeästi, sillä kasvivärit kuluvat tasaisen kauniisti hiuksesta pois, eikä tukkaa tarvitse olla värjäyttämässä joka toinen kuukausi.



































Vaikka ekokampaajalla käynti on ihana piristys arjessa, päätin silti hieman nuukailla ja ostin paketin Santen hiusväriä ja päätin värjätä hiukseni itse. Santen hiusväri ei ole täysin hennaväri, vaan se sisältää myös muita kasveja, jotka tuovat lisää sävyjä hiuksiin. Kasvivärit ovat hellävaraisempia hiuksille, sillä toisin kuin perinteiset hiusvärit, jotka imeytyvät hiuksen rakenteen sisään, tarttuu luonnonvärit vain hiuksen pintaan. Hennavärit antavat hiuksille kiiltoa ja toisin kuin kemialliset hiusvärit, jopa hoitavat hiuksia.

KÄÄK!


Huomasin, että värjääminen kasvivärillä oli melkoisen sottaista puuhaa. Hieman myös hirvitti siinä vaiheessa, kun vihreään jauheeseen sekoitettiin kuuma vesi ja seos muuttui höyryävän lehmänläjän näköiseksi mössöksi. Hennavärin tuoksu varmasti jakaa mielipiteitä, itse pidin heinämäisestä tuoksusta, joka kyllä katosi hiuksistani muutaman pesun jälkeen. Väri oli myös yllättävän hankala levittää tukkaan. En tiedä, laitoinko seokseen liian vähän vettä, mutta jotenkin seos muuttui kuivan purumaiseksi heti päähän lättäyksen jälkeen, enkä ollut tuossa vaiheessa aivan varma, kuinka tasaisesti väriä hiuksissa oli. Kylpyhuoneemme oli melkoisen hurjan näköinen värjäysprosessin aikana, sillä väriä lenteli murusina pitkin poikin. Värin tuli olla päässä jokseenkin pitkä aika, vähintään tunti. Itse pidin väriä noin puolitoista tuntia suihkumyssyn alla muhimassa.



































Vaikka värjäys oli huomattavasti vaivalloisempaa kuin perushiusväreillä tehtynä, aion jatkaa tällä tiellä. Hiukset ovat nyt hyväkuntoiset ja pidän sävystä, jonka sain aikaan. Täysin porkkanapäätä ei tullut, mutta niin ei ollut tarkoituskaan. Ajoittain aion hemmotella itseäni ekokampaajakäynnillä, mutta muuten tulen kyllä hoitelemaan juurikasvun hennaväreillä kotona.

Sunnuntain raparperit

Sunnuntain kunniaksi päätin pyöräyttää vaniljaisen raparperipiirakan. Tässä männäviikolla olin vierailemassa erään ystävättäreni luona Kulosaaressa ja hän pakkasi minulle mukaan raparperia juuri sopivasti yhden piirakan tarpeiksi. Täytyy myöntää, että varsinkin näin kesäisin olen tavattoman kateellinen kaikille heille, joilla on oma piha ja kasvimaa. Uneksin alituiseen puutarhanhoidosta ja oman sadon keräämisestä talteen. Ehkäpä vielä jonain päivänä löydän itseni keittämässä hillokkeita oman pihan herukoista tahi kantamassa omaa perunaa kellariin talven varuiksi. Jonain päivänä, kuomaseni, jonain päivänä...
Kas, mutta tässä ohje piiraaseen:

Pohjataikina
3 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 tl kardemummaa
1 dl sulatettua voita
1 muna
1 dl maitoa
Vaniljakiisseli
2 keltuaista
1 rkl sokeria
1 rkl vaniljasokeria
2 dl maitoa
1½ rkl maizenasuurustetta 
Pinnalle
5 dl raparperikuutioita
 Taustamusiikki
Olavi Virta: Sua lemmin kuin järjetön mä oisin

 1. Valmista ensin vaniljakiisseli. Sekoita kaikki ainekset kattilassa. Kuumenna koko ajan sekoittaen, kunnes seos kiehahtaa ja selvästi paksunee. Nosta kattila levyltä.

2. Sekoita kuivat aineet kulhossa. Lisää voi, muna ja maito. Sekoita nopeasti tasaiseksi.
Levitä taikina voidellun piirakkavuoan pohjalle.

3. Kaada päälle vaniljakiisseli ja tasoita pinta. Ripottele pinnalle raparperikuutiot.

4. Paista 200 asteessa uunin alatasolla noin 30 minuuttia.

Tätä piirakkaa tehdessä minulle mieluisimpia työvaiheita olivat raparperien kuoriminen ja kananmunan keltuaisen erottelu. Raparperin kuorimisesta tulee mieleen tapetin irrotus. Mitä suurempi liuska lähtee kerralla, sitä miellyttävämpää. Tätä voisi verrata myös kuplamuovin poksautteluun. Valtavan terapeuttista tämä leipominen kerrassaan.

Huomenna palaan taas arkisen aherruksen pariin, mutta nyt kaivaudun nojatuolin nurkkaan ja aloitan lukemaan jotain uutta kirjaa. Sain juuri päätökseen Rosa Liksomin upean teoksen; Hytti nro6. Liksomilla on uskomaton taito kuvata ympäristöä. Lukijana tuntuu, että todella näin ja koin kaiken sen, mitä kirjan henkilötkin. Kirja aiheutti minulle myös valtaisan junamatkakuumeen. Ehkäpä vielä tämän kesän aikana lähden raiteiden päälle, kohti tuntematonta...